Venetsian 57. biennaali, Viva Arte Viva, I


Tämänvuotinen biennaali oli vähän utopiaa ja paljon dystopiaa. Kuvassa on taiteilija Lorenzo Quinnin teos Support, jonka pyrkimyksenä on avata ihmisten silmiä ympäristön lämpenemiselle ja vedenpintojen nousun ongelmille. Tulevaisuudenkuva koko biennaalissa oli melko pessimistinen; uhkakuvat ilmastonmuutoksesta, pakolaisongelmat, syrjäytyminen ja yksinäisyys, teknologian ja virtuaalitodellisuuden mahdollisuudet ja uhkat. Teoksissa oli paljon liikkuvaa kuvaa, multimediaa, valokuvaa, kollaasia eri materiaaleista ja eri tekniikoilla. Joukosta erottui, kun oli käyttänyt huumoria, herkkyyttä tai silkkaa luksusta, kuten Venetsian oma paviljonki oli tehnyt.

Kuten aina, biennaali levittäytyy koko Venetsian alueelle, ja monesti näistä yksittäisistä paviljongeista löytyy aarteita. Näyttelyt on usein sijoitettu vanhoihin palazzoihin, jotka jo rakennuksina ovat mahtavia, ja niissä saa useimmiten tutkia taidetta lähes yksinään, mikä tekee kokemuksesta aina ainutlaatuisen. Suuri yleisö löytää kyllä tiensä Giardinin ja Arsenalen pääalueille, mutta kaupungilla sijaitsevat näyttelyt eivät valitettavasti saa samanlaista huomiota.

Tässä muutama joukosta erottuva, minua koskettanut.

Georgia

Living Dog in the Midst of Dead Lions / Vajiko Chachkhiani

Ensimmäisenä tulee tuoksu. Mummola kesällä; istun vintillä lukemassa kellastuneita ja ryppyisiä Apuja ja Seuroja, sade ropisee katolle ja ikkunoihin. Kostea, hieman homeinen seinä, märkä ruoho, maa ja multa, loppukesän raskaan vihreä, jo osittain kuolleiden kukkien tuoksu. Sitten ääni, vetiset, loiskuvat pisarat, ikkunan rummutus välillä yltyen, välillä hidastuen. Ja talo - se on oikea talo, löydetty Georgian maaseudulta, purettu ja kasattu uudelleen tänne keskelle Euroopan nykytaiteen mekkaa, Venetsian biennaaliin.


Talo on kaunis, se on kalustettu, siellä on verhot ja astioita ja tauluja ja elettyä elämää, ja sen sisällä sataa.

Mitä tekee sade ja kosteus puolessa vuodessa talolle? Se mädännyttää, homehduttaa, lahottaa. Se muuttaa kauneuden ja onnen haisevaksi raunioksi. Mitä tekee yksinäisyys, hylkääminen ja kaltoinkohtelu ihmiselle? Se tappaa yhtä hitaasti ja yhtä varmasti kuin sade talon sisustuksen. Miten kansakunnat kestävät jatkuvan pelon, terrorin ja piinan? Ulkopuoli saattaa pysyä vahvana, mutta sisus järkkyy. Ei kukaan eikä mikään kestä jatkuvaa pimeyttä ja painolastia sortumatta. Mutta. Voisiko jutun kääntää päinvastaiseksi? Näkisikö lahoamisessa paluuta luontoon, alkulähteille? Yhden järjestelmän romuttumisesta voi seurata toisen synty, ehkä luonnonmukaisemman, yksinkertaisemman, ehkä jopa paremman. Voiko tuhosta seurata jotain hyvää?


Venäjä

Theatrum Orbis / Grisha Bruskin
Blocked Content / Recycle Group / Egor Kuznetsov ja Andrei Blokhin

Venäjän paviljongin yläkerrassa vahva ja jylhä teatraalinen lataus, kuin olisi modernin soittorasian sisällä. Jyrkät kontrastit valon, varjojen, selkeämuotoisten veistosten ja sarjakuvamaisten hahmojen kesken, liike ja musiikki pyörittivät sekä tilaa että ihmisiä tilassa ympäri ja ympäri, mutta miellyttävästi, ei päätäpyörryttävästi. Katsoipa isossa salissa mihin tahansa, näki jotain kiinnostavaa. Musiikki soi vahvana, myötäillen teosten kaaria, valojen ja varjojen leikkiä. Muoto ja linjat vaihtuivat koko ajan sulavasti, muodostaen taas uusia muotoja ja linjoja. Aika tuntui menettävän merkityksensä, maailma upposi miellyttävään kieppiin.


Alakerrassa aika taas oli kivettynyt valkoiseksi labyrintiksi. Seiniin jähmettyneet ihmiset olivat saaneet viereensä leiman selittämään ikuisesti jähmettynyttä olomuotoaan. Leimat selittivät virtuaalivirheitä, QR-koodit seinissä jatkoivat samaa. Skannaa ja lue. Tieto on käsissäsi. Onko ikuinen virtuaalielämä mahdollista, kuka jakaa virtuaali-ihmiset hyviin ja pahoihin, kenen tehtävä ja vastuu on blokata ja bännätä keksittyjä ihmisprofiileja, olemattomia rikoksia, digitaalista väärintekoa? Tarkoittaako virtuaalihelvetti ikuista postaamista loppumattomaan sosiaaliseen mediaan ilman tykkäyksiä tai uudelleenjakoja?


Belgia

One Thousand and One Nights / Edith Dekyndt

Musta huone. Valomatto. Tomua. Nuori mies mustissa farkuissa ja t-paidassa lakaisee pölyä. Lakaisee, lakaisee, lakaisee. On hiljaista, vain verkkainen harjan suhina. Voisi kuvitella miehen hyräilevän hiljaa yksitoikkoista pikku sävelmää, mutta ei hän hyräile. Hän vain kerää tomusta pieniä kasoja, harjaa ne valoon, kerää uuden, pöläyttää tomun leijumaan. Tomun leijunta valossa on sanomattoman rauhoittavaa. On niin kaunista kun ei ole mitään muuta kuin pimeyttä, valoa ja pölyä. Meditaation mielenmaisema.


Venetsia

Luxus

En ole koskaan ennen tanssinut yhdessäkään biennaalin paviljongeista, mutta nyt tanssin! Venetsian oma paviljonki hurmaa ja viettelee yltäkylläisellä hemmottelevalla ylellisyydellä, häpeilemättömällä hedonismilla. Oooh, samettia ja silkkiä ja pitsiä, samppanjaa ja suklaata, kristallia, timantteja, kultaa! Oodi vanhoille kädentaidoille, kumarrus artesaaneille, ompelijoille ja lasimestareille, hatunnosto hatuntekijöille, suukko viininviljelijöiden poskille! Syntiset naamiohuvit; peittäkää kasvonne, avatkaa huulenne, verhotkaa itsenne sileisiin satiineihin, nauttikaa elämästä vielä viimeisenä päivänäkin, vaikka se olisi viimeinen tekonne! Tanssikaa valssia, pyörikää, huumaantukaa musiikista, elämästä, onnesta, kauneudesta! Tanssikaa!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kioto, sydämeni

Islanti

Venetsia, tutto solo