Islanti

"En ole koskaan nähnyt revontulia", sanoi ystäväni minulle haikealla äänellä istuessamme eräänä sateisena iltana kahvilassa ja selaillessamme puolihuolimattomasti pöydälle jätettyä matkailulehteä. "No sittenhän meidän täytyy lähteä katsomaan", vastasin, ja sain aikaan juuri sen reaktion, jonka toivoinkin.

Valitsimme revontulien bongailumaaksi Islannin, ja siellä Rangá-hotellin, joka on erikoistunut taivaankannen ilmiöiden tarkkailuun omine pienine observatorioineen ja revontulihälytyksineen (henkilökunta soittaa sulle vaikka keskellä yötä, jos taivas syttyy loimuamaan). Rangá sijaitsee eteläisessä Islannissa, keskellä laajaa tyhjyyttä, joten kaupunkien valot eivät häiritse tähtien ja taivaantulien katselua.

Hotellissa saimme hemmottelua yllin kyllin. Kaikki oli jotakuinkin täydellistä. Kaunista, kodikasta, viihtyisää, lämminhenkistä, ystävällistä. Ravintolassa tarjottiin perinteisiä islantilaisia makuja uusilla tavoilla, lähiruokaa, orgaanista, tuoretta, persoonallista, hyvän mielen ruokaa. Mukava henkilökunta piti huolen siitä, ettei vierailta puutu mitään; mikään pyyntö tai kysymys ei ollut liian mitätön tai liian hankala ratkaistavaksi. Meitä halattiin fyysisesti ja henkisesti. Oikeita jääkarhunhalauksia!

Eikä päivän seikkailujen jälkeen ollut yhtään huono juttu viettää meditaatiohetkeä lämpimässä kylvyssä.

Ensimmäisenä päivänä kulkuneuvonamme oli jättimäinen monster truck, jonka kyydissä pääsee hankaliinkin paikkoihin jäätiköillä, voi ylittää jokia (ja käyttää jokea tienä!) ja tiettömiä lumisia laaksoja, ajaa sinne, minne ei tavallisella henkilöautolla mitenkään voi päästä. Ja sinne todellakin ajettiin! Mietin tässä, että viitsinkö alkaa tutkia ja etsiä ja googlettaa ja linkittää joka ikistä vesiputousta ja luolaa ja virtaa, missä käytiin, ja päätin antaa olla. Jos joku erityisesti haluaa paikannimiä, lähettäköön mulle viestiä, ja voin etsiä ne. Eiköhän riitä kun kerron, että jos Suomi on tuhansien järvien maa, niin Islanti on tuhansien vesiputousten. Meillä oli tuuria sään suhteen, ja lumiset maisemat avautuivat kerta kaikkiaan henkeäsalpaavina. 

Oleminen oli sietämättömän kevyttä!

Viimeinen ranta maailmanlopun jälkeen. Musta ranta, mustat linnut. Mustien kivien musta mieli. Tuuli kiljui, maa rasahti saappaan alla, askelten jäljissä jäätä. Kivet karit saaret, taivaanranta rosoista, pilvet roikkuivat ja vyöryivät. Tuuli, tuuli korvissa silmissä päässä, tuuli vei äänen ja ajatukset. Ei elämää, laavan ja tuhkan meri, kivien kylmä kipu. Jäätuuli, silmäripset tihkuivat pakkasta, luut ydintalvessa.

Joskus sitä on tuumaillut, että minkälaista mahtaa olla vesiputouksen takana. Nyt voin kertoa: siellä on kylmä. On ihan kamalan kamalan kylmää ja märkää. Ja aika pelottavaa, koska siellä on myös liukasta ja jäistä. Mutta se oli hienoa, kun hupun karvat kastuivat ihan läpimäriksi, ja sitten jäätyivät, niin tuntui kuin olisi katsellut maailmaa lumihiutaleen näkökulmasta.

Mutta jäisen vesiputouksen takana ja reunoilla kasvaa kauniita kukkia. Ne ovat värittömiä ja valkoisia ja vähän vaaleanruskeita, niiden sydän on kylmä ja pinta on märkä, ja ne näyttävät vähän timanteilta, tai lasilta, kun aurinko osuu niihin. Jos olisin lasitaiteilija, tietäisin mitä tekisin.

Toisena päivänä seikkailu alkoi sellaisessa lumimyrskyssä, ettei aina tiennyt ajettiinko eteen- vai taaksepäin, ylös vai alas vai sivuttain, oliko aamu vai ilta, olivatko silmät auki vai kiinni. Maisemista ei voinut puhua, tietä ei näkynyt; välillä pysähdyttiin huutelemaan ojaan ajaneille että onko kaikki kunnossa, välillä soiteltiin tiemiehille että onkohan aura-autoja odotettavissa milloin vai huomenna. Oltiin kuitenkin lämpimässä isossa autossa, kunnon renkailla ja kunnon kuljettajalla, joten pelkoa ei tunnettu ja mieli oli reipas. Ilman tällaista päivää ei ehkä olisi edes tuntunut kunnon talvimatkalta arktisilla leveyksillä! 

Ja tämän rannan takia matkustaisin läpi vieläkin tiheämmän tuiskun. Vaikka vaeltaisin jalkaisin, ilman hienoa autoa ja lämmityslaitetta. Konttaisin vaikka, ihan vain päästäkseni tänne. Tämä on ehkä maailman kaunein ranta. Vaikkakin täältä yritetään pelotella ihmiset pois valtavilla TAPPAJA-AALTO -kylteillä, ihmisen kuuluu päästä kerran elämässään käymään täällä! Tämä ranta nimittäin avaa ihmisessä jotain uutta: ymmärryksen ja hyväksynnän kiveä ja jäätä ja karuutta kohtaan. Rakkauden melkein, voisin sanoa, ja sanonkin. 

Ja sitten vaellettiin taas yhdelle vesiputoukselle, tällä kertaa ei sen taakse, vaan sen päälle. 

Arvatkaa mitä? En ole koskaan ennen syöttänyt hevosta kädestä. Nämä hevoset olivat kilttejä, vaikkakin niillä oli isot, keltaiset hampaat, jotka tuntuivat kummallisilta kun ne hamusivat heiniä kädestäni. Niiden kielikin oli karkea, ja ne haisivat aika tunkkaisilta. Mutta niillä oli kivat otsatukat ja kauniit silmät, ja ystäväni rakasti ratsastamista yhdellä. Minä leikin sillä aikaa koiran kanssa. Koiria ymmärrän paremmin kuin hevosia.

Käytiin Icelandic Saga Centressä. Kiinnostavan museon kiertelyn lisäksi päästiin tekemään vähän hienoa juttua: ompelemaan maailman pisintä gobeliinia! Siitä voi lukea lisää: Njálurefill. Kyseessa on  projekti, jossa ommellaan 90 metriä pitkä gobeliini täyteen kuvitusta islantilaisista saagoista. Kun se on valmis, se viedään näytteille ympäri Islantia, ja lopulta ripustetaan johonkin suureen museoon tai kirkkoon. Ja Guinnessin ennätysten kirjaan! Siinä gobeliinissa on nyt minun ja ystäväni käden-, tai siis neulanjälki myös.

Kolmas reissupäivä. Lumimyrsky puhalsi itsensä muille, kaukaisemmille rannoille, ja taivas aukesi taas kirkkaampana kuin koskaan. Aamu aloitettiin hartaasti kirkossa, ja jättämällä jälleen kerran oma jälkemme pihalle. Ei sitä näköjään osaa käydä missään sörkkimättä jollain tavalla puumerkkiään näkyviin, mutta tämä jälki onneksi häipyy ajallaan. Sunnuntai-aamun tunnelma. Ilmassa oli henkeä, ja henkiä.

Seuraavan kohtauksen voisi kuvitella tv-sarjaan nimeltä The World's Luckiest Girls. Kohtaus: kello on kymmenen aamulla. Tytöt saapuvat innokkaina paikkaan nimeltä Secret Lagoon, mukanaan uikkarit ja pyyhkeet, valmiina pulahtamaan lämpimään, vulkaaniseen veteen. Mutta mitä! Parkkipaikka on tyhjä, ovet lukossa! Tyly kyltti kertoo karua kieltään: paikka avataan kello 11. Alahuulet väpättävät, pettymys on käsinkosketeltava. Mutta mutta! Tytöillä onkin mukanaan suojelusenkeli nimeltä Jón. Jón ottaa esiin taikasauvansa (älypuhelimensa), naputtaa siihen taikanumerot, sanoo pari taikasanaa, ja SIMSALABIM! Viiden minuutin päästä paikalla karauttaa prinssi punaisella ratsulla, kaivaa taskustaan linnan avaimet, ja avaa suljetut portit. Tytöt saavat koko satulinnan puutarhoineen omaan käyttöönsä lähes tunniksi. Ilo! Suuri ilo! Riemu ja hauskuus ja nauru ja rentoutuminen. Ekstaasi.

Ja nälkähän moisesta ilakoinnista tulee. Siihen löytyi mahtava ratkaisu: keskellä lumikenttiä seisoi valtava kasvihuone, Friðheimar, jossa viljellään tomaatteja ja basilikaa. Kasvihuoneen ravintola on verraton: kaikki ruuat alkupaloista leipiin ja jälkiruokiin ovat tomaattipohjaisia. Kyllä, jälkiruuat myös. Tomaattijäätelöä ja tomaattijuustokakkua. Eipä ollut hyvää!

Iltapäivä vietettiin ajellen Golden Circle -reittiä kohti Reykjavikia. Matkan varrella oli - yllätys yllätys - aika paljon vesiputouksia ja muita luonnonkauneuksia. Erityisesti rakastuin väreihin. Sanoin ystävälleni, että voi kun osaisin maalata, tai vaikka neuloa, haluaisin niin kovasti kotiini tai päälleni näitä värejä. Sinisen kirjoa, erilaisia ruskeita, valkoista ja vähän vihreää ja kellertävää. Äiti, kun luet tämän, saanko pistää mahdollisia villasukkia varten väritoivomuksen?

Islannissa yhdistyvät Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat. Tässä sitä seisotaan kirjaimellisesti kahden maailman välissä, ja kosketetaan molempia. 

Kultainen kierros huipentui Strokkur-geysirille. Se purkautuu 5-10 minuutin välein, ja purkaus on yleensä n. 15-20 metriä korkea, mutta saattaa yltää jopa 40 metrin korkeuteen. Ihan käsittämätöntä nähdä, miten outo maapallo on, ja miten voimakkaasti se käyttäytyy. Niin lähellä meidän jalkojen alla on polttavaa tulta, tulikuumaa vettä ja laavaa, ja valtavaa painetta, jonka täytyy säännöllisesti purkautua. Oikeastaan melko pelottavaa, kun sitä tarkemmin alkaa pohtia.

Reykjavikissa meitä odotti iloinen yllätys, kun majapaikkamme Old Charm Apartments osoittautui vielä viehättävämmäksi kuin olimme odottaneet. Talo sijaitsee ihan Reykjavikin vanhassa keskustassa, lähellä merta. Meillä oli kokonainen asunto kahdella makuuhuoneella, olohuoneella, keittiöllä ja parvekkeella. Huoneisto oli tahrattoman puhdas ja siisti ja kodikas, mikä ei ole aina tilanne vuokrahuoneistojen kohdalla. Tämä oli sellainen, että molemmat puuskahdettiin lähes samanaikaisesti: "Muutetaan tänne asumaan!"

Illalla menimme teatteriin Harpa-konserttitalolle. Jo itse rakennus on nähtävyys, jota ei kannata ohittaa. Auringonlaskun aikaan se oli mykistävä. Teatterielämyksenä saimme nähdä humoristisen version islantilaisista saagoista, eikä ekstroverttiystäväni tietenkään malttanut olla heittäytymättä esitykseen mukaan, kun vapaaehtoisia kysyttiin...

Reykjavik on pieni kaupunki. Siellä on mukavia kahviloita ja paljon turistikauppoja, ja siellä valehdellaan turisteille, että joulupukki on islantilainen. Rita on hyvin hyvin vihainen tällaisesta disinformaatiosta. Mutta onneksi ne pelastivat pikkuisen mainettaan olemalla ystävällisiä yksinäisille hansikkaille. 

Sitten koitti matkan pelottavin hetki. Koska me ollaan ystäväni kanssa innokkaita crossfit-harrastajia, me ei tietenkään missään nimessä haluttu jättää käyttämättä hyväksemme mahdollisuutta treenata yhdessä maailman kuuluisimmista ja parhaimmista crossfit-boxeista: Crossfit Reykjavikissa. Islantilaiset crossfittaajat on maailman parhaita. Erityisesti islantilaiset naiset on uskomattomia: voimakkaita, pelottomia, sitkeitä ja kauniita. Sitä tunsi itsensä melko taitamattomaksi rimpulaksi, kun yritti mennä viuhtoa mukana tällä jättisalilla, missä dóttirit treenaa oikeasti.

Eikä mun matka tietenkään ole täydellinen ilman mustetta: Reykjavik Ink.

Ja punkia, jos mahdollista: The Punk Museum

Viimeinen ilta, viimeinen elämys: The Blue Lagoon. Älä lue tätä, jos olet rakastunut Siniseen laguuniin. Meille se oli musta, kylmä, likainen, räntäsateinen, ruuhkainen, meluisa, sekava, epäkohtelias, rahastava, epämukava ja epämiellyttävä. Voimme olla väärässä (mutta emme ole). Älä mene tänne. Islannissa on sata muuta kauniimpaa ja mukavampaa kuumaa lähdettä.

PS. Näimmekö revontulia? Sen verran, että ystäväni voi ruksittaa yhden kohdan pois 'to do' -listastaan.