Tällä tiellä

Palaan lähtöpisteeseen, Bangkokiin. Kuukauden kiertämisen jälkeen se tuntuu mukavalta, jopa jotenkin kotoisalta. Olen vähän väsynyt, ihmettelen, yritän ymmärtää että matka on kohta ohi. Teen listoja asioista, ihmisistä, paikoista, tunteista. Kuukauden aikana ajelin kahdeksalla erilaisella laivalla tai veneellä, junilla, busseilla, isoilla ja pienillä autoilla, mopoilla, moottoripyörillä, polkupyörillä ja tuk-tukeilla. Söin useita kiloja riisiä ja nuudelia. Maistelin kymmeniä tuntemattomia ruokalajeja ja outoja ötököitä. Olin kaksi kertaa kuumeessa, itkin kolme kertaa, ja nauroin aika paljon. En ikävöinyt kotiin. Välillä toivoin olevani huitsan hiidessä ja kaukana, suurimmaksi osaksi olin onnellinen siinä missä olin.  En voi sanoa, että tunnen kaakkois-Aasiaa paljon sen enempää kuin ennenkään, mutta on minulla aavistus. Ymmärrän, kuinka raskasta ja vaikeaa aikaa Indokiinan lähihistoria on ollut, ja kuinka sodan arpien jälkisäryistä kärsitään vielä vuosikymmeniä. Tunnen kipua kun aj

Kuten tuhansille muillekin kaakkois-Aasian kävijöille, myös minulle yksi matkan päätavoitteista oli tutustuminen Angkoriin. Angkor on entinen Khmer-kansan pääkaupunki; se rakennettiin 800-luvulla, kukoisti vauraudessa ja rikkaudessa, siellä oli joidenkin tietojen mukaan jopa yli miljoona asukasta, ja sitten 1500-luvulla se hylättiin kokonaan. Varmaa tietoa ei autioitumisen syistä ole. Kaupunki pysyi viidakon kätköissä yli 400 vuotta, kunnes ranskalaiset tutkimusmatkaajat sattumalta löysivät tiensä tähän valtavaan, outoon, luonnon valloittamaan ja kätkemään kaupunkiin ja sen tuhansiin temppeleihin. Jos sinulla on koskaan mahdollisuus päästä katsomaan auringonnousua Angkor Watissa, älä jätä sitä käyttämättä. Kokemus on mystinen. Upottavassa pimeässä, jaloillasi polkua tunnustellen etsit istumapaikan kiveltä, eikä sinulla ole aavistustakaan mitä seuraavien tuntien aikana tapahtuu. Ilma on raskas, tuoksuu sateelta ja seisovalta lampivedeltä. Ympäriltä kuuluu lintujen aamukujer

Pikku esittely kahdesta kaupungista, jotka eivät ole mitenkään matkaa tai maailmaa mullistavia, mutta jotka ansainnevat nimensä tähän vaatimattomaan matkakertomukseeni. Siem Reap on portti Angkoriin (siitä postaus täällä ). Se siis vetää turisteja, suurimmaksi osaksi reppureissaajia ja muita hippihörhövaeltajia, mutta myös isoja turistiryhmiä maailman eri kolkista. Siem Reap on siis helppo majapaikka, sieltä löytyy palveluja ja elämyksiä. Kaupungissa on suuri markkina-alue, josta löytyy rätii ja pystii puoli-ilmaiseksi. Katukahviloista saa niin pizzaa kuin belgialaisia vohveleita, joka makuun jotain. Täällä on myös kuuluisa Pub Street, jonka kerran läpi käveltyäni nimesin uudestaan Hell Streetiksi. Suurin osa paikan tarjonnasta on tietysti hyvin kaupallista ja turisteihin vetoavaa, mutta kyllä sieltä autenttista kulttuuriakin löytyyy. Esim. tätä kaunista, perinteistä Apsara-tanssia saa seurata monissakin eri paikoissa.  Mutta ehdottomasti mieleenpainuvinta Siem Reapissa

Matka Kambodžan sydämeen jatkui, päämääränä Tonle Sap -järvi ja Floating Village. Matkalla ei tullut aika pitkäksi. Matkan varrella on useita kiinnostavia pysähdyspaikkoja ja tutustumiskohteita, kuten silkkiä tuottava Santuk Silks. Sen on perustanut Vietnamin sodan amerikkalaisveteraani kambodžalaisen vaimonsa kanssa, ja vaimo esitteli itse paikkaa. Vaikka silkinvalmistuksen tekniikka onkin hämärästi muistissa, oli silti vallan kiehtovaa nähdä läheltä miten se tapahtuu. Aloitettiin silkkiäistoukista ja -kotiloista, nähtiin kuinka niistä keitettiin ja kerättiin säikeitä, kuinka lankaa kehrättiin ja värjättiin ja kudottiin. Ja voi sitä lopputulosta! Pehmeän kuulaita silkkivärejä, hienonhienoja tekstuureja, taidokasta käsityötä.  Mutta kyllä hienonhienous karisi lounaspysähdyksen aikana. Pääsin nimittäin vähän liiankin lähietäisyydeltä tutustumaan kambodžalaisiin erikoisherkkuihin. Näitä ei valmisteta pelkästään turistien ihmetykseksi ja kauhistukseksi, vaan niillä on ollut