Tsavo

Tsavon kansallispuisto, Kenia. Ensimmäinen kosketukseni afrikkalaiseen luontoon ja safariin.


Jokainen on nähnyt lukemattomia luontodokumentteja ja upeita kuvia ja kertomuksia afrikkalaisista kansallispuistoista, villieläimistä ja safareista. Totuus on vielä kymmeniä kertoja upeampaa. En odottanut sitä. En odottanut mitään. En ollut erityisesti suunnitellut safarille lähtemistä, safari tuli tavallaan hakemaan minut. Ja onneksi tuli. En voi käsittää miksen ole koskaan edes harkinnut, saati lähtenyt katsomaan minkälaista hommaa se safarilla oleminen oikeasti on. Koska nyt mietin: mikä siinä EI ole kiinnostanut?

Siinähän on kaikki. Pääset keskelle vaikuttavaa, elävää luontodokumenttia. Sinut viedään sinne autolla, sinun ei tarvitse itse vaivautua kuin katsomaan ja kokemaan. Ja se luontodokumentti ELÄÄ. Se tuoksuu ja haisee, se liikkuu, hyppii, heiluu. Se on täynnä pölyä ja hikeä, siinä porottaa aurinko, välillä sen kastelee kosteankuuma sadekuuro. Se sirittää, humisee, piipittää, kohisee ja ärjyy. Sillä on sata ja tuhat erilaista näyttäytymismuotoa, ja mitä tahansa saattaa tapahtua koska tahansa. Se yllättää joka hetki.

Tämä ensimmäinen safarini oli varsin lyhyt, vain pari päivää. Mutta mitä kaikkea siinäkin ajassa ehti nähdä ja kokea! Tsavon elefantit esimerkiksi. Ne on ihania. Ne on pienempiä kuin muut afrikkalaiset elefantit, ja väriltään punaisia (väri on samaa pigmenttiä, jota on Tsavon punaisessa hiekassa). Elefantit on hämäävän kiltin oloisia tyyppejä; niiden naamat on niin hauskat ja vartalo niin kömpelö ja ryppyinen, ettei voisi kuvitella niiden olevan maailman vaarallisimpia eläimiä. Tsavossa niitä näkee valtavan paljon, ne tulevat ihan auton viereen, mussuttavat ruohoansa ja pällistelevät pällistelijöitä.



Ja leijonat. Kylmät väreet menee nytkin kun alan muistella ensimmäistä live-tapaamistani leijonien kanssa. Ei siihen sinänsä mitään dramatiikkaa liittynyt - vielä. Siinä ne vain makoilivat aivan yhtäkkiä, luonnollisesti, punaisen korkean termiittikeon päällä. Kaksi niitä oli siinä köllöttelemässä, ja hetken päästä nähtiin myös toiset kaksi lähistön ruohikossa. Muina miehinä siinä pötköttelivät, vähän käänsivät päätänsä kun kuulivat jeeppimme pörinän. Kun moottori sammui, ne jatkoivat leppoisaa makoiluaan, välillä haukotellen, välillä venytellen ja kylkeä kääntäen. Ja pesivät naamaansa ja toistensa naamaa kuten kissojen kuuluukin. Niitä voisi tuijottaa päiväkausia. Ei voi käsittää että ne on siinä lähes käden ulottuvilla, ne voi melkein haistaa, kuulee niiden äänet ja näkee lihakset ja turkin. Ja silmät.


Hiljalleen ne siitä lähtivät liikkeelle, ottivat kaverinsa mukaan ja lönköttelivät takavasemmalle, ja me valmistauduttiin jatkamaan matkaa. Mutta mitä, naapurin pikkubussi olikin jumiutunut mutaan ja kallistunut tien varteen. Ei toivoakaan saada sitä sieltä ylös työntämättä. Mutta kuka menee ulos työntämään kun neljä leijonaa on nurkan takana?! Joachim ja Kai, kaikkien jumiutuneiden sankarit, aikamme legendat! Seurueemme reippaat saksalaispojat, aina valmiina! Kuljettajat vahtivat kiväärit laukaisuvalmiina (en kyllä tiedä oikeasti mitä pyssyjä ne oli), minä ja toinen naismatkalainen toimimme tähystäjinä, kuikuillen joka suuntaan, valmiina huutamaan hälytyksen jos alkaa leijonanharjaa näkyä. Pelastusoperaatio sujui mallikkaasti, välikohtauksitta, ja matka jatkui. Huomaamaan, että seuraavan mutkan takana oli kuusipäinen leijonalauma viettämässä aikaa termiittikeolla...


Eläinlajien määrä on Tsavossa huikaiseva. Jo tuollaisella parin päivän safarilla näkee kirahveja, puhveleita, hyeenoja, pahkasikoja (iiiik miten suloisia niiden vauvat on!), seeproja, apinoita ja marakatteja, sarvikuonoja (hyvällä säkällä), leopardeja ja gepardeja (vielä paremmalla säkällä), krokotiileja, virtahepoja, strutseja, joka mallista antilooppia ja gasellia, liskoja, kilpikonnia, pillerinpyörittäjiä, sata lajia lintuja, korppikotkia, käärmeitä. Ja mitä vielä, varmaan jotain unohtui. Niiden bongaileminen on sairaan hauskaa. Istuu tai seisoo, tuntee tuulen kasvoillaan, pölyn silmissään, Näkee liikettä, joku hyppää ruohikosta, silmä välähtää, kaula kohoaa, oksa katkeaa. Seis, tuolla, mikä se on, katsokaa, hiljaa!




Ja tulee ilta. Yö. Pimeys on aivan erilaista kuin missään Euroopassa. Pimeyttä voi koskettaa, sen voi haistaa ja melkein maistaa. Pimeydessä äänet keskittyvät, joka risauksella on merkitys. Voi helposti kuvitella Ison Eläimen hengittävän aivan lähellä, ihan juuri tuossa puun takana. Tähdet ovat valtavia, ja niitä on käsittämätön määrä. Niitä on meri, niihin voi ihan hukkua. En osaa mitenkään tarpeeksi hyvin kuvailla yötä, sen raskasta, upottavan pehmeää mustuutta. Valon välähdyksiä lyhdyistä ja kynttilöistä. Paistuvan lihan tuoksua, rytmistä taustamusiikkia rätisevästä radiosta, matalaa swahilinkielistä leppoisaa jutustelua, naurua. Hampaiden välähdystä, silmien loistetta pimeässä, pimeässä, pimeässä.

Kommentit