Mombasa

Ensimmäinen matkani Afrikkaan. Lähtöpäätös syntyi hetkessä; elämäntilanne oli sellainen, että kauas piti päästä, oli välttämätöntä irrottautua kaikesta. Oli myös pakko löytää sellainen paikka, jossa päinkään en ollut edellisessä elämässäni käynyt. Oli päästävä näkemään ja tekemään sellaista, mihin ei liittynyt mitään muistoja, ei mitään yhteyksiä vanhaan. Afrikka ei ollut koskaan ollut matkakohteideni top tenissä, en ollut erityisen kiinnostunut safareista, eläimistä ja afrikkalaisesta kulttuurista.

Sitä en muista, mistä Mombasa, tai yleensä Kenia tuli mieleeni. Kuulinko sen ikivanhan ja -ihanan Taiska-klassikon radiosta, näinkö mainoksen netissä, vai hyppäsikö nimi vain silmiini matkatoimiston ikkunasta, mutta joka tapauksessa se tuntui heti oikealta. En edes tutkinut paikkaa sen tarkemmin ennen matkan varausta, nimi sanoi kaiken. Jos ei ihminen Mombasassa pääse kauas kauas pois niin ei sitten missään!

Afrikka otti minut vastaan sateisena, mutaisena, höyryävän kosteana, likaisena, värikkäänä, ja hyvin kiehtovana. Ehkä koska minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, olin valmis ottamaan kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli. Ja olin hyvin auki ja hyvin herkkä, yksin ja valmis uuteen. Kaikki aistini suorastaan huusivat elämyksiä, halusin sitä kuumuutta ja kosteutta, kaikki se tomu ja hiki ja hajut ja oudot äänet saivat minut tuntemaan taas elämän itsessäni.

Ja elämän näkemistä ja aistimista ei Mombasassa voi vältellä. Sellaisen elämän, mitä tällainen keski-ikäinen keskivertoinen kirjastotäti katsoo elokuvissa ja dokumenteissa, mistä lukee kirjoista ja lehtijutuista, mutta ei koskaan näe ja koe itse. Ja heti harmitti, kun tajusi, että tätä ei tule näkemään kuin pintaraapaisun sen liian lyhyen ajan sisällä, minkä täällä saa viettää. Että tämä on toinen maailma, tätä pitäisi elää pitkään, että tajuaisi edes jotain, että tietäisi, että ehtisi kuunnella ja katsella ja keskustella. Ei ole toivoakaan tavallisella turistimatkalla päästä sisään mihinkään, oikeasti. Se on sääli ja surullista. Mutta ei se estänyt yrittämästä katsoa ja tietää, ymmärtää. 

Halusin nähdä ihmisiä töissään, askareissaan, kodeissaan. Halusin kuulla miten ihmiset elävät, mitä he tekevät elääkseen, miten päivät kuluvat, mitä arkeen kuuluu, entä juhlaan, missä käydään kauppaa, mistä haetaan vettä, miten keitetään ruokaa, miten lapset kasvatetaan, kuka huoltaa, kuka hoitaa, kuka rakentaa, kuka korjaa. Mistä kahvi tulee, missä kasvaa banaaneja, miten maissijauho jauhetaan, miten vaatteet ommellaan ja pestään. Halusin kuulla elämästä, halusin kävellä ja katsella ja haistaa ja maistaa. Halusin vain nähdä ja tietää.

Ja sain onnekseni tavata ja tutustua monenlaisiin ihmisiin, monen eri ammatin harjoittajiin. Tori- ja muita kauppiaita, kokkeja ja baarinpitäjiä, autonkuljettajia ja oppaita. Näin miten naiset pyörittivät maatilaa ja kotia, valmistivat ruokaa, tekivät vaatteita. Sain kuulla eläintenhoitajan elämästä käärmefarmilla, opin miten puuvillaa poimitaan ja käsitellään, miten kahvi tekee tiensä pensaista kuppeihin, ja minkälaista on asua ja työskennellä lastenkodissa. Sain myös itse vastata moneen moneen uteliaaseen kysymykseen: Mistä olet? Miksi tulit Afrikkaan? Mitä teet? Tuletko uudelleen? Saanko sanoa sinua 'dadaksi', sisareksi?

Mombasa on myös se laulun paratiisi. Ei missään ole valkoisempaa, sinisempää, tuulisempaa, aaltoisempaa, vaahtopäisempää, kuumempaa, kosteampaa. Ikinä en unohda ensikosketustani Intian valtamereen, enkä ensimmäistä auringonlaskua Afrikassa. Muistan aina ensimmäisen kerran kun näin punakaapuisen Masai-miehen kävelemässä rantaa pitkin keppi kädessään. Tiesin, että tulen takaisin Afrikkaan, varmasti, monta kertaa. Kenian aurinko avasi minussa lukkoja, ja sulatti sellaisia ikäviä möykkyjä, joihin ei mikään muu olisi pystynyt. Minä muutuin tällä ensimmäisellä Afrikan-matkallani pysyvästi. Astuin ensimmäisen askeleen siihen suuntaan, sellaiseksi ihmiseksi, miksi haluan tulla. Sellaiseksi, joka haluan olla. Sellaiseksi, joka olen.

Enkä tietenkään voi olla linkkaamatta loppuun korvamatoa.