Tällä tiellä

Havana Vieja. Old Havana, vanha Havanna. Miten sitä osaisi kuvailla? Se särkee mun sydämen. Mikä järkyttävä määrä kauneutta piilee näiden rapistuvien ja romahtavien talojen seinissä ja ympärillä, näiden pölyisten ja aukirevittyjen katujen sokkeloissa, näissä väreissä ja muodoissa ja pinnoissa. Ja tässä elämässä, joka on yhtäaikaa kaikkea - se on kiihkeää ja hekumallista, se on iltapäivän paahteessa torkkuvaa aistillista velttoutta, se on nuorta ja luovaa ja ikivanhaa ja sikarinhajuista. Ja tästä kaupungista ja maasta puuttuu kaikki se ylikansallisuus, ei näy mäkkärin ja starbucksin kyllästyttäviä logoja, näyteikkunoissa ei lue zara eikä apple eikä coca-cola. Siinä lepää silmä ja mieli. Havannalaiset osaavat selviytymisen taidon, ja yksi ja toinen ensikertalainen kaupungissa huomaa pian tulleensa huiputetuksi, mutta niin hienovaraisesti ja hauskasti, ettei siitä viitsi edes olla vihainen, saati nostaa suurta haloota. Mitä väliä - onhan meillä kuitenkin se muutama ylimääräinen

Huomioita II Ivan Grubanov: United Dead Nations / Serbian paviljonki Kuolleet valtiot, kadonneet rajat, kartalta pyyhityt nimet. Mutta kansakunnan muisti on elossa, ihmiset ja suvut ovat edelleen täällä, olemassa, mihin ne sijoittuvat? Miten käy kansalliselle identiteetille kun kokonainen valtio katoaa ja lakkaa olemasta? Kuka kuuluu mihinkin, mihin kansakuntaan, mille maalle, kenen tontille? Mitä jos naapuri, saati sukulainen jaetaankin naapurivaltioon? Mistä löytyy uusi identiteetti, uusi kansallistunne? Kuka niitä rajoja siirtelee ja millä oikeudella, mikä taho määrittelee kansojen yhtenäisyyden, kuka erottaa, kuka yhdistää? Missä on kansalaisen kotimaa? © Photo: María Inés Arrillaga © Image: Courtesy of the artist  and Josée Bienvenu Gallery Marco Maggi: Global Myopia / Uruguayn paviljonki Mitä! Tyhjä valkoinen huone! Mitä tämä nyt on olevinaan, jonkunlainen valkoinen vallankumous vai? Ehei, katsotaanpa lähempää, lähempää, hyvin hyvin läheltä. Tämä

Älkää pelätkö, en aio kirjoittaa tähän vallankumouksen historiaa - sen voitte lukea historiankirjoista. Voitte myös itse valita näkökulmanne ja mielipiteenne, en aio tyrkyttää omia poliittisia näkemyksiäni. Rivien välistä saatte lukea mitä haluatte. Haluan vain kertoa, että vallankumous ei ole Kuubassa unohtunut. Historia ja sankarit ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ei ole maantienpätkää, ei pientä kylää eikä suurta kaupunkia ilman vallankumouksen merkkejä; tienvarsikyltit ja radioasemat julistavat edelleen aatetta, liput liehuvat, sankarit katsovat pelottomina tulevaisuuteen.  (kuva: Getty images) Moncada Barracks, Santiago de Cuba Täältä katsotaan vallankumouksen alkaneen, kun vuonna -53 Fidelin joukot aloittivat taistelun Batistan hallitusta vastaan. Luodinjäljet näkyvät edelleen seinissä. "The revolution is not an apple that falls when it is ripe. You have to make it fall." (Che)     Kirjoitin Santiagossa päiväkirjaani: "Santiago on villi

Sierra Maestra herää aamukuuden jälkeen nopeasti ja äänekkäästi. En ole koskaan ollut erityisen telttailijatyyppiä, mutta täällä menettäisi paljon, jos nukkuisi ja heräisi talossa. Jo pelkkä kuunteleminen on unohtumaton kokemus. Valo lisääntyy, linnut kokoontuvat puihin, ja yhtäkkiä, yhtäaikaa, sadat ja tuhannet linnut lähtevät liikkeelle. Näky on taianomainen. Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei hidas ihminen ja vielä hitaampi kamera pysty sitä tallentamaan. Eikä oikeastaan haluakaan, se hetki pitää vain katsoa. Jos lähdet vaeltamaan tänne, varaudu kahteen asiaan: märkyyteen ja litimärkyyteen. Kaikki on kosteaa - vaatteet, kengät, reppusi sisältö, makuupussi sisältä ja ulkoa, ruoka, iho, tukka. Olet märkä 24/7. Yön aikana kosteus tiivistyy, päivän aikana höyryää. Iltapäivisin tulee aina sadekuuro, eikä mikään pieni. Polut muuttuvat virroiksi. Kannat vettä, hikoilet vettä, juot vettä, hikoilet, kannat lisää, juot lisää, hikoilet lisää. Mikään ei kuivu koskaan. Noin ko

Huomioita I Chiharu Shiota: The Key in the Hand / Japanin paviljonki Eksyin tähän veden- (vai veren-?) alaiseen hämärään maailmaan. Palasin kolme kertaa takaisin, koska halusin pysyä eksyksissä. Mitä kummaa tässä maisemassa tapahtui, miksi se sattui minuun? Tuhansia avaimia roikkumassa tuhansissa punaisissa langoissa, veneitä kuin aamu-usvassa, varjoa, häilyvää valoa. Sanoiko se minulle, että avain on kyllä olemassa; on olemassa lukemattomia avaimia ja punaisia lankoja, mutta että niiden viidakkoon on liian helppo eksyä, ja liian vaikeaa löytää sitä oikeaa avainta ja oikeaa punaista lankaa? Vai oliko sen kosketus pelkästään visuaalinen; ehkäpä vain veneiden ja vanhojen avainten muodot koskettivat jotain vanhaa minussa, ehkä tulen- ja verenpunainen väri sai aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Joka tapauksessa olin ravisteltu ja vähän tuskainen. Hyvällä tavalla tuskainen. Ernesto Ballesteros: Indoor Flights Mies oranssissa. Mitä se tekee? Onko tuo Tai Chita tai jotain

Tervetuloa minun tielleni! Tällä tiellä ei seurata liikennesääntöjä eikä suuntaviittoja, täällä ei ole nopeusrajoituksia, ei GPS-ohjausta eikä edes karttaa. Tämä tie alkaa ei mistään, johtaa ei minkään kautta ei mihinkään. Tämän tien suuntana, reittinä ja päämääränä on tietoisuus. Tämä tie, tämä hetki, tässä, nyt. Pistetään matkamusiikiksi First Aid Kitin versio R.E.M.:n biisistä Walk unafraid, lempileffastani Wild.